Madridin Miia -espanjalais-suomalaisen perheen elämää

Kun suomalainen on asunut Espanjassa 25 vuotta, voisi kuvitella suomalaisuuden kuluneen vähitellen pois. Mutta todellisuudessa se näkyy meidän kodissamme joka päivä. Pieninä asioina ja esineinä, joita en edes aina huomaa ennen kuin joku niistä kysyy.

Ihan ensimmäisenä suomalaisuus tulee vastaan jo ovella. Eteisessä on kenkähylly, sillä meillä ulkokengät jätetään eteiseen eikä niillä lompsita ympäri asuntoa, kuten monissa espanjalaiskodeissa on tapana. Moni vieras kiinnittää siihen heti huomiota ja kysyykin ensimmäiseksi: ”Otanko kengät pois?” Vieraille annan aina mahdollisuuden valita itse. Useimmat jättävät kengät eteiseen, ja osa vaihtaa jalkaan vierastohvelit, joita meillä on kenkähyllyn vieressä aina valmiina.

Niin ja meillä tallustellaan kesällä usein paljain varpain – tämä on espanjalaisille melko vieras tapa.

Luonnollisesti vierailta kysytään melko pian, haluavatko he kahvia. Täällä harvemmin tarjoillaan vieraille kahvia vaan useammin kaivetaan oluet ja viinipullot pöytään, jopa keskellä viikkoa 🙂 Ja niiden kera laitetaan tarjolle vähän oliiveita ja sipsejä.

Tai itse asiassa tässä kohtaa suomalaisuus ja espanjalaisuus sekoittuvat meillä iloisesti keskenään, sillä kahvin lisäksi tarjoamme yleensä myös virvoitusjuomia tai olutta. Meille saapuva puutarhuri, putkimies, naapuri tai ystävä – kaikki saavat saman kohtelun.

Kahvin tarjoilen yleensä Marimekon tai Muumien koristamista mukeista. Ja kahvin kanssa pöytään ilmestyy usein Fazerin konvehteja, jotka ovat esillä Kastehelmi-kulhossa. Viimeistään nämä yksityiskohdat paljastavat vieraille, ettei kyseessä ole aivan tavallinen madridilaiskoti.

Ja kahvin kera on usein myös tarjolla jotain kotitekoista leivonnaista – pullaa tai mustikkapiirakkaa. Tämä on erityisesti asia, joka herättää huomoita sillä espanjalaiset eivät juuri leivo kotona.

Suomalaisuuden jäljet eivät lopu eteiseen tai kahvipöytään. Olohuoneessa niitä löytyy lisää. Vitriinissä on vuosien varrella Suomesta mukaan tarttunutta Iittalaa ja Marimekkoa, ja pöydällä komeilee hieno Aalto-vaasi, joka sekin kerää lähes poikkeuksetta vieraiden kommentit.

Seinälläkin suomalaisuus näkyy – perinteisen taulun sijaan siinä on Marimekon kankaasta tehty seinätaulu.

En tiedä johtuuko se suomalaisista juuristani mutta minulle koti ei ole koskaan ollut pelkkä paikka nukkumista varten. Sen pitää olla paikka, jossa voi käpertyä sohvan nurkkaan kirjan kanssa, viettää kiireetöntä sunnuntaipäivää tai vain olla tekemättä mitään. Kodin pitää tuntua paikalta, jossa on hyvä olla. Moni espanjalainen ystävä onkin sanonut, että meillä on erityisen lämmin ja kotoisa tunnelma.

Monet espanjalaiset viettävät paljon aikaa kodin ulkopuolella, joten kodin merkitys on ehkä vähän erilainen. Siellä kun käydään monesti vain nukkumassa – muu elämä vietetään ja hoidetaan kodin ulkopuolella.

Myös kotimme tyyli ja värimaailma poikkeaa monista espanjalaiskodeista. Värimaailma on rauhallinen, paljon vaaleaa, puuta ja pehmeitä sävyjä. Tavarat eivät ole esillä näyttämisen vuoksi, vaan koska ne ovat käytössä tai niihin liittyy jokin muisto. Ei ole tarvetta täyttää jokaista pintaa, vaan tyhjääkin tilaa saa olla.

Moni espanjalainen onkin todennut, että koti tuntuu “erilaiselta” – ei niinkään minimalistiselta, mutta rauhalliselta. Kodilta, jossa on helppo hengittää. Ja ehkä juuri siinä on se skandinaavinen piirre, joka tulee väkisinkin esiin, vaikka vuosia on eletty Espanjassa: ajatus siitä, että vähemmän voi olla enemmän, kunhan kaikki on merkityksellistä.

Suomalaisuus näkyy meillä myös hiljaisuudessa. Siinä, ettei aina tarvitse puhua tai täyttää tilaa äänellä. Aina ei tarvitse olla televisio päällä tai taustalla jatkuvaa meteliä. Naapurissa elämä on usein äänekkäämpää ja elävämpää, ja siihen verrattuna meidän koti tuntuu välillä lähes rauhan tyyssijalta. Myös naapurit ovat tämän itse todenneet ja ihmettelevät usein, että miten meillä on aina niin hiljaista.

Vieraille tarjottavat herkutkin paljastavat usein suomalaiset juureni. Jos tarjolla on jotain erityistä, se on monesti savustettua lohta, ruisleipää tai jokin muu suomalainen suosikki. Vuosien aikana monet espanjalaiset ystäväni ovat oppineet, että meille tullessa pöydästä saattaa löytyä jotain hieman tavallisesta espanjalaisesta tarjottavasta poikkeavaa. Erityisesti itsesavustettu lohi on jäänyt monen mieleen. Siitä on vuosien varrella tullut suorastaan pieni legenda ystäväpiirissämme, ja sitä muistellaan usein vielä pitkään vierailun jälkeenkin.

Itse asiassa keittiön kaapit ja laatikot paljastavat varmasti viimeistään sen, että talossa asuu suomalainen. Niistä löytyy lähes poikkeuksetta perusvarasto suomalaisia välttämättömyyksiä: xylitol-purkkaa, ruisleipää, suomalaista sinappia, Fazerin suklaata, puolukkahilloa, kardemummaa, raesokeria ja monia muita sellaisia tuotteita, joita Espanjasta ei välttämättä löydy.

Vuosien varrella olen huomannut, että on asioita, joita ilman pärjää oikein hyvin, ja sitten on asioita, joita ilman vain kuvittelee pärjäävänsä. Nämä kuuluvat jälkimmäiseen ryhmään.

Yksi suomalainen elementti meiltä kuitenkin vielä puuttuu: sauna. Sellaisesta olemme haaveilleet vuosia, mutta vielä emme ole saaneet hanketta toteutettua. Enkä ole ainoa meidän perheessä, joka tykkää saunoa sillä puoliso ja tytär tykkäävät myös saunomisesta.

Ehkäpä se saunakin vielä jonain päivänä ilmestyy kotiimme. Sen jälkeen vasta espanjalaisilla vieraillamme ihmettelemistä riittäisikin, kun vierailun päätteeksi tarjolla olisi kahvin ja savulohen lisäksi myös kunnon suomalainen saunakokemus. Voin jo kuvitella ne kysymykset ja epäuskoiset ilmeet, kun kertoisin saunan lämpenevän yli 80 asteeseen.

Ja sitten ovat ne suomalaiset tavat. Jouluna esiin kaivetaan suomalaiset koristeet ja muut tutut joulujutut. Eikä ole joulua ilman glögiä – ja parhaimmalta se maistuu tietysti Iittalan Tsaikka-laseista.

Vaikka ulkona paistaisi aurinko ja joulupäivänä tarkenisi terassilla ilman takkia, kotiin rakentuu joka vuosi pieni pala Suomea.

Samoin käy monien muidenkin perinteiden kanssa. Ne eivät ehkä ole enää täysin samanlaisia kuin Suomessa asuessa, mutta ne kulkevat mukana vuodesta toiseen. Osa on tietoisesti vaalittuja, osa sellaisia, joita tulee tehtyä lähes huomaamatta.

Meillä myös hoidetaan paljon asioita itse – meillä ei käy puutarhuri, ei siivoaja eikä kodinhoitaja. Taidamme olla meidän kotikadulla ainoita, jotka hoitavat nämä hommat itse.

Kun tätä kaikkea alkaa miettiä, huomaa ettei suomalaisuus meidän kodissamme lopulta näy missään yhdessä asiassa. Ei Marimekon mukeissa, Iittalan maljakossa, eteisen kenkähyllyssä tai edes joulun glögiperinteessä. Se näkyy enemmänkin tavassa elää. Siinä, miten kotiin suhtaudutaan. Siinä, että koti on paikka, jossa viihdytään, jossa saa olla rauhassa, jossa vieraille tarjotaan kahvia ja jossa hiljaisuuskin tuntuu luontevalta.

Vaikka koti on Madridissa, siitä löytyy pieniä palasia Suomea lähes jokaisesta huoneesta. Ja ehkä juuri siksi täällä tuntuu niin paljon kodilta.

Espanjassa on monia kirjoittamattomia sääntöjä, jotka oppii vasta elämällä täällä. Yksi niistä liittyy tervehtimiseen. Kukaan ei anna ohjeita, kukaan ei selitä käytäntöjä, mutta silti kaikki tuntuvat tietävän täsmälleen, milloin poski käännetään kohti ja milloin ei.

Kyse on sisi poskisuudelmista – tavasta, joka monelle ulkomaalaiselle tuntuu aluksi hämmentävältä.

Espanjassa tavallisin tervehdys on kaksi poskisuudelmaa. Ensimmäinen annetaan yleensä oikealle poskelle ja toinen vasemmalle. Käytännössä huulet eivät usein edes kosketa poskea, vaan kyse on kevyestä poskien hipaisusta ja suukkoäänestä. Espanjalaiset puhuvat tästä usein nimellä dos besos, kaksi pusua.

Poskisuudelmat kuuluvat erityisesti sukulaisten, ystävien ja tuttujen välisiin kohtaamisiin. Ne ovat tavallisia myös silloin, kun uusi ihminen esitellään seurueelle. Tilanne voi tuntua suomalaisesta yllättävän läheiseltä, vaikka espanjalaisille kyse on yhtä arkisesta eleestä kuin suomalainen kädenheilautus tai nopea “moi”.

Mutta mistä sitten tietää, kenen kanssa poskisuudelmia vaihdetaan? Asiaa ei edes tule ajatelleeksi sen enempää, sillä ele on niin luonnollinen osa arkea.

Perinteisesti nainen tervehtii toista naista kahdella poskisuudelmalla, ja myös mies ja nainen vaihtavat usein kaksi suudelmaa. Miesten välillä tavallisempi tervehdys on ollut kädenpuristus tai halaus. Käytännöt eivät kuitenkaan ole enää yhtä tarkkoja kuin ennen.

Nuoret espanjalaiset käyttävät poskisuudelmia edelleen paljon, vaikka tapa on muuttunut hieman rennommaksi. Ystäväpiireissä voidaan tervehtiä myös halauksella, käsieleellä tai pelkällä sanallisella tervehdyksellä, etenkin poikien kesken.

Esimerkiksi tytär ja hänen ystävänsä halaavat kaikki kaverit läpi, niin tytöt kuin pojatkin. Se on heille täysin normaalia. Myös tyttären ystävät, niin tytöt kuin pojat, tervehtivät esim. minua aina poskisuudelmin.

Tytär antaa isälleen ja minulle poskisuudelmat aina kun näemme ensimmäisen kerran päivän aikana. Tosin yleensä yhden, ei kahta. Puoliso tervehtii äitiään aina kahdella poskisuudelmalla, veljiensä kanssa heillä on ihan omanlaisensa tervehdys – kolauttavat otsat kevyesti yhteen. Se on puolison isän jättämä ”perintö”, sillä on jopa oma nimityksensä: cabezazo Contreras.

Itse tervehdin heitä kaikkia – puolison äitiä sekä veljiä- aina kahdella poskisuudelmalla. Kuten myös heidän puolisoitaan ja lapsiaan. Ja käytännössä kaikkia espanjanpuolen sukulaisia, tuttuja, naapureita, puolison ystäviä ja myös uusia tuttavuuksia.

Vanhemmille sukupolville poskisuudelmat ovat lähes itsestäänselvyys. Ne liittyvät kohteliaisuuteen, lämpöön ja hyvään kasvatukseen. Tervehdyksellä osoitetaan arvostusta ja läheisyyttä, eikä eleeseen yleensä liity mitään romanttista.

Tietyt rajat ovat silti olemassa. En esimerkiksi tervehdi meille saapuvaa putkimiestä poskisuudelmilla, mutta edellisen asunnon puutarhurin kanssa niitä vaihdettiin usein, koska hän oli tullut perheellemme tutuksi vuosien aikana.

Jos kyse on esimerkiksi vakituisesta kampaajasta, kosmetologista, baarin omistajasta, kahvilatyöntekijästä tai vaikka perhetutusta apteekkarista, poskisuudelmat voivat olla täysin tavallinen tervehdys. Monissa pienissä kaupungeissa ja kaupunginosissa ihmiset tuntevat toisensa vuosien ajalta, jolloin asiakassuhde muuttuu vähitellen lähes ystävyydeksi.

Nuoremmat espanjalaiset tekevät tätä yleensä hieman varovaisemmin ja enemmän tilanteen mukaan. Suurissa kaupungeissa, kuten Madrid, työelämä ja asiakaspalvelu ovat muuttuneet kansainvälisemmiksi, eikä poskisuudelma ole missään nimessä enää automaattinen osa palvelutilannetta. Silti esimerkiksi trendikkäässä vakikahvilassa, joogastudiolla tai pienessä putiikissa voidaan tervehtiä hyvinkin tuttavallisesti. Itse vaihdan poskisuudelmat esim. tutun parturin kanssa mutta en esim. hänen kollegoidensa kanssa.

Ensimmäisellä tapaamiskerralla palvelutyöntekijää ei yleensä tervehditä poskisuudelmin. Tavallisempaa on sanoa kohteliaasti “hola” tai “buenas”. Kun ihmiset alkavat tuntea toisensa paremmin, tervehdys voi muuttua lämpimämmäksi lähes huomaamatta. Oma parturini on tullut tutuksi jo näiden vuosien aikana, hänen palveluitaan käyttävät myös puoliso, tytär sekä anoppi eli hän on tavallaan astetta tutumpi kuin saman paikan normiparturit.

Työelämässä on edelleen melko fyysinen ja sosiaalinen kulttuuri. Kollegat voivat tervehtiä toisiaan poskisuudelmin etenkin silloin, kun he tuntevat toisensa hyvin. Ensimmäisessä virallisessa tapaamisessa kätellään kuitenkin usein edelleen, varsinkin yritysmaailmassa.

Tervehtiminen on tärkeä osa työelämää Espanjassa. Toimistossa saatetaan kiertää aamulla tervehtimässä jokainen erikseen, eikä tapa ole pelkkä muodollisuus vaan osa sosiaalisten suhteiden ylläpitämistä. Myös kun lähdetään työpaikalta tai tapaamisesta, niin taas vaihdetaan poskisuudelmat.

Koronapandemia muutti hetkeksi espanjalaista tervehdyskulttuuria. Poskisuudelmat katosivat julkisista tilanteista lähes kokonaan, mutta palasivat kyllä nopeasti takaisin rajoitusten poistuttua. Monille espanjalaisille fyysinen läheisyys on niin luonnollinen osa viestintää, ettei siitä haluttu luopua pysyvästi.

Vuosienkaan jälkeen en osaisi vieläkään laatia tarkkaa sääntökirjaa siitä, milloin poskisuudelmia kuuluu vaihtaa ja milloin ei. Kyse ei ole niinkään säännöistä kuin sosiaalisesta tilannetajusta, läheisyydestä ja siitä, että toinen ihminen huomioidaan. Espanjalaisille se tulee luonnostaan, meille muualta muuttaneille tapa tarttuu ehkä vähän hitaammin.

Mutta tietyn ajan jälkeen asiaa ei enää tarvitse miettiä. Poski kääntyy oikeaan suuntaan lähes automaattisesti, aivan kuten ympärillä olevillakin.

Kun minulta kysytään, millaista on kasvattaa teiniä Espanjassa verrattuna Suomeen, rehellinen vastaus on, etten oikeastaan tiedä. En ole koskaan kasvattanut teiniä Suomessa. Toki olen itse ollut teini Suomessa mutta siitä on jo valtavan pitkä aika ja sinä aikana Suomi ja maailma on muuttunut melkoisesti. Olen myös asunut jo niin pitkään Suomen ulkopuolella etten osaa edes täysin hahmottaa nykyteinien elämää Suomessa.

Tiedän kyllä suomalaisesta koulusta, nuorisokulttuurista ja teinien elämästä sen verran kuin seuraan uutisia, keskustelen Suomessa asuvien ystävien kanssa ja luen sosiaalista mediaa. Suomireissulla tutkailen teinien elämää ja käytöstä. Silti oma kokemukseni vanhemmuudesta on täysin espanjalainen.

Tyttäremme on nyt 15-vuotias. Hän on syntynyt Espanjassa ja asunut täällä koko ikänsä. Hän ei ole koskaan asunut Suomessa eikä käynyt suomalaista koulua. Silti hän on myös suomalainen. Ja samaan aikaan hän on vielä jotakin muutakin. Hän on kanarialainen. Ja itse asiassa on hyvin paljon noita kaikkia.

Jos joku kysyisi tyttäreltäni, mistä hän on kotoisin, vastaus riippuisi varmasti tilanteesta. Suomessa hän sanoisi luultavasti olevansa Espanjasta. Madridissa hän saattaisi kertoa syntyneensä Kanariansaarilla mutta olevansa puoliksi suomalainen. Kanariansaarilla hän puolestaan huomaa nopeasti, ettei häntä pidetä enää täysin paikallisena, koska hänellä ei ole edes puheessa kanarialaista aksenttia vaikka hän ehti asua siellä ensimmäiset 11 vuotta elämästään.

On ollut kiinnostavaa seurata, miten identiteetti rakentuu ihmiselle, joka kuuluu useampaan paikkaan yhtä aikaa.

Lapsena asiat olivat yksinkertaisia. Hän kävi koulua Kanariansaarilla, puhui espanjaa kavereidensa kanssa ja vietti arkea kuten kaikki muutkin lapset ympärillään. Toisaalta, kun olimme Suomessa niin hän oli ihan täysin suomalainen – puhui ikäistensä kanssa täysin samanvertaista suomea ilman mitään aksenttia. Hän vaihtoi täysin sujuvasti maasta, kulttuurista ja kielestä toiseen.

Nyt teini-iässä kysymykset ovat muuttuneet monimutkaisemmiksi.

Onko hän suomalainen? On. Onko hän espanjalainen? Ehdottomasti. Onko hän kanarialainen? Myös sitä. Mutta samalla hän ei ole sataprosenttisesti mitään näistä.

Suomi on hänelle tuttu, mutta ei kuitenkaan omakohtainen. Tyttärelläni on suomalainen passi, suomalainen suku ja suomalainen äiti. Hän puhuu suomea, viettää aikaa Suomessa ja tuntee suomalaisia tapoja. Silti Suomi on hänelle hyvin erilainen paikka kuin minulle.

Minulle Suomi on toinen koti, lapsuus, koulumuistot ja kaikki ne asiat, joiden keskellä kasvoin. Hänelle Suomi on maa, jossa on sukulaisia, mökkejä, järviä, salmiakkia, valoisia kesäöitä ja talvella lunta. Hän tuntee Suomen hyvin, mutta eri tavalla kuin minä.

Joskus huomaan odottavani, että hän suhtautuisi Suomeen samalla tavalla kuin itse suhtaudun. Sitten muistan, ettei hänellä ole siihen samoja kokemuksia. Suomi kuuluu hänen elämäänsä, mutta ei hänen arkeensa.

Hän kuitenkin haluaisi olla enemmän suomalainen. Hän haluaisi sulautua joukkoon, tuntea ikäisiään nuoria Suomessa ja viettää heidän kanssaan aikaa kuten suomalaiset. Tytär olisi halunnut tänä kesänä mennä jopa rippileirille ihan vain sen takia, että olisi pystynyt tutustumaan samanaikäisiin nuoriin mutta eihän leireillä ollut tilaa. Nyt pähkäilemme kovasti että miten löytää tyttärelle seuraa kun seuraavaksi suuntaamme Suomeen – luulen, että vanhempien ja sukulaisten kanssa hengailu ei enää kohta riitä vaan pitäisi saada myös omanikäisten seuraa.

Tälle kesälle emme ehtineet hakea kesätyöpaikkaa Suomesta (oma moka, harmittaa) mutta ensi vuoden kesälle se on ehdottomasti tavoitteena.

Tytär haluaa kokea Suomen muutenkin kuin paikkana, jossa käydään pari kertaa vuodessa lomailemassa.

Kun itse mietin suomalaisuutta, ajattelen helposti niitä asioita, joita olen yrittänyt välittää hänelle vuosien aikana. Hän taas tuntuu kaipaavan jotakin aivan muuta: ikätovereita, yhteisiä kokemuksia ja tunnetta siitä, että olisi osa suomalaista nuorten maailmaa eikä vain suomalainen sukulaisten silmissä.

Olen huomannut, ettei suomalaisuus ole hänelle niinkään kielikysymys. Hän puhuu suomea sujuvasti eikä ole koskaan kyseenalaistanut sitä puolta itsestään. Sen sijaan häneltä puuttuvat ne yhteiset kokemukset, jotka yhdistävät samanikäisiä nuoria Suomessa. Hän ei ole käynyt suomalaista koulua, hänellä ei ole luokkakavereita Suomessa eikä hän tunne niitä samoja ilmiöitä, joista suomalaiset nuoret puhuvat keskenään.

Ehkä juuri sitä tytär yrittää löytää. Ei lisää suomalaisia juuria, vaan yhteyttä suomalaisuuteen.

Silti samaan aikaan mietin, mitenköhän tytär sopeutuisi suomalaisten teinien elämään? Se on kuitenkin aika lailla erilaista kuin samanikäisten elämä täällä Espanjassa. Ainakin ulkomailta katsottuna minulle on syntynyt vaikutelma, että suomalaisilla teineillä on monissa asioissa enemmän vapautta ja itsenäisyyttä jo melko nuorena. Ainakin jos vertaa espanjalaisteinien elämään, jossa vanhemmat ovat vielä melko hyvin perillä siitä missä ja kenen kanssa nuoret liikkuvat.

Vaikka täällä teinien elämä on hyvin vilkasta ja ystävät ovat tärkeitä niin vanhemmat ovat kuitenkin aktiviisesti mukana teinien elämässä. Itse tunnen tyttären ystävät ja heidän vanhempansa, tyttären ystävät ovat käyneet meillä kyläilemässä ja luonnollisesti tytär on myös käynyt ystäviensä kotona. Itse asiassa he viettävät hyvinkin paljon aikaa vielä ystäviensä kotona eivätkä esim. hillu kaupungilla. Ja yleensä vanhemmat käyvät hakemassa jälkikasvunsa kotiin, viimeistään puolenyön aikoihin. Ei tulisi kuulonkaan, että me vanhemmat emme tietäisi missä lapset liikkuvat, kenen seurassa ja milloin he ovat tulossa kotiin.

En tiedä, että onko tyttärellä vain hyvä ystäväpiiri vai onko tämä hyvinkin yleistä täällä.

Erona on ehkä myös se, että nuoret viettävät täällä myös paljon aikaa perheidensä kanssa. Ainakin omassa ympäristössäni on tavallista, että teini lähtee mukaan sukulaisvierailuille, perheillallisille tai lomareissuille ilman sen suurempaa vastustelua. Perheet ovat yhä edelleen varsin tiiviitä yksikköjä, joissa teinit ja lapset ovat vahvasti mukana.

Kaikki perheet eivät tietenkään ole samanlaisia, mutta perheen rooli tuntuu edelleen vahvalta täällä Espanjassa ja tämä on kyllä asia, jota arvostan kovasti.

Kun tytär oli pieni, ajattelin joskus, että minun tehtäväni on siirtää hänelle suomalaisuus. Nyt ymmärrän, ettei identiteetti periydy samalla tavalla kuin silmien väri tai sukunimi.

Tytär on saanut minulta suomen kielen, suomalaiset juuret ja suomalaisen suvun. Espanja on puolestaan antanut hänelle kotimaan, ystävät ja arkensa. Kanariansaaret ovat osa hänen lapsuuttaan tavalla, jota Madrid tai mikään muu paikka ei koskaan voi korvata. Vanhempana olen vähitellen hyväksynyt sen, että lapsi rakentaa identiteettinsä lopulta itse.

Ehkä juuri siksi on ollut kiinnostavaa seurata, millaiseksi ihmiseksi tyttäremme kasvaa. Hän ei ole samanlainen kuin minä. Toisaalta hän ei ole myöskään samanlainen kuin espanjalaiset ystävänsä. Eikä hän ole samanlainen kuin Suomessa kasvaneet suomalaiset nuoret.

Hän on jotakin aivan omaansa.

Ja hän itse päättää, mikä kaikesta tästä on hänelle tärkeintä. Ehkä jonain päivänä hän kokee olevansa ennen kaikkea suomalainen. Tai espanjalainen. Tai kanarialainen. Tai ehkä hän ei koskaan valitse mitään niistä.

Ehkä hän on yksinkertaisesti kaikkea sitä yhtä aikaa.

Madridin kesä on asia, jota ei ymmärrä ellei sitä ole kokenut. On vaikea selittää sitä, miltä tuntuu 35-40 asteen lämpötilat kun kosteusprosentti on luokkaa beduiinin sandaali. Käytännössä aavikon olosuhteet mutta keskellä kaupunkia.

Miten tällaisissa oloissa oikein eletään kuukausikaupalla?

Täällähän kesä alkaa virallisesti vasta kesäkuun puolessa välissä, 21.kesäkuuta. Mutta säiden puolesta kesä voi alkaa jo aikaisemmin, kuten tänä vuonna. Jo toukokuun puolesta välistä lähtien päivälämpötilat ovat pysyneet 28-34 asteen varjolukemissa eikä taivaalla ole juurikaan nähty edes pilviä. Ja nämä ovat vielä ”leppoisia” lukemia sillä heinä–elokuussa päivälämpötilat kipuavat jo säännöllisesti yli 35 asteen, ja pahimpina hellepäivinä mittari voi näyttää yli 40:täkin. Tätä jatkuu käytännössä aina syyskuun alkuun asti. Eli kun kesä alkaa, niin sitä ei pysäytä mikään – ei tarvitse sääennusteita katsella sillä joka päivä on poutaista ja kuumaa.

Ratkaisu: häivy Madridista kesän ajaksi

Näin todella monet tekevätkin. Heti kuin mahdollista, niin väki lähtee Madridista. Osa viettää koko loman jossain muualla, monet jopa koko kesän.

Ja ne, jotka viettävät kesänsä Madridissa, eivät taistele kesää vastaan, vaan mukautuvat siihen.

Päivät rytmitetään uudelleen. Päivä alkaa aikaisin ja keskipäivällä kaupunki hiljenee – pääosin siksi, ettei kukaan vapaaehtoisesti halua liikkua paahtavassa kuumuudessa. Asioita hoidetaan aamulla, iltapäivällä piiloudutaan sisätiloihin ja elämä alkaa kunnolla uudelleen vasta illalla. Ravintolat täyttyvät vasta myöhään, klo 22 on täysin normaali aika mennä illalliselle ja terasseilla istutaan vielä pitkään puolenyön jälkeen. Madridissa kesällä aikatauluja ei suunnitella kellon mukaan vaan auringon armottomuuden perusteella.

Tosin Madridissa lämpötila ei kauheasti laske edes auringonlaskun jälkeen. Keskikesällä yölämpötilat pysyttelevät usein reilusti yli 20 asteessa, joskus lähempänä kolmeakymmentä kuin kahtakymmentä. Mutta päivälämpötiloihin verrattuna se tuntuu mukavan viileältä.

Ja ainakin auringon polttavuus on poissa. Päivällä aurinko ei nimittäin vain paista, se hyökkää. Keskipäivällä kadulla kävellessä tulee helposti tunne, että jalkakäytävä yrittää grillata kengänpohjat ja ilma muistuttaa hiustenkuivaajaa täydellä teholla.

Ratkaisu: älä tee mitään liian järkevää kello kahden ja kahdeksan välillä. Tämä on se hetki päivästä, jolloin Madrid muuttuu käytännössä jättimäiseksi saunaksi ilman mahdollisuutta käydä välillä viilentymässä. Paikalliset tietävät tämän hyvin. Siksi kaupunki hiljenee keskipäivän aikaan ja elämä siirtyy sisätiloihin, varjoihin ja ilmastoinnin ääreen.

Tietysti on helpompaa, jos on ilmastointi. Mutta sellaistahan ei kaikista kodeista tai työpaikoista löydy – jos vaikka löytyykin, niin moni käyttää sitä yhtä säästeliäästi kuin lämmitystä talvella sillä sähkö on Espanjassa verrattain kallista. Meidänkin kodista ilmastointi löytyy vain alakerrasta, jossa on keittiö sekä olohuone ja ylimmästä kerroksesta, jossa on tyttären huone. Keskikerroksen huoneissa ei ole ilmastointia, yhdessä huoneessa on sentään edes kattotuuletin. Tämän seurauksena kesä muuttuu luovaksi projektiksi, jossa etsitään asunnon viileintä nurkkaa, sopivaa tuuletusstrategiaa ja varmistetaan, että aurinko ei varmasti pääse kotiin sisälle.

Ratkaisu: päivän pahimman kuumuuden ajaksi laitetaan persianas-verhot alas ja kotona istutaan ja eletään puolipimeissä huoneissa.

Ei ehkä kovin mukavaa mutta välttämätöntä.

Täällä ei myöskään kukaan oleta, että esim. julkisissa tiloissa, virastoissa tai edes ostoskeskuksissa olisi kesällä mukavan viileää. Espanjassa nimittäin on sääntönä, että liiketiloissa, toimistoissa ja julkisissa rakennuksissa ilmastointia ei lähtökohtaisesti saa kesällä säätää alle 27 asteen, jos tila on käytössä normaalisti eikä kyse ole esimerkiksi sairaaloista tai erityistiloista. Tarkoituksena oli vähentää energiankulutusta aikana, jolloin sähkön hinta ja energiansaatavuus nousivat suureksi puheenaiheeksi koko Euroopassa.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että Madridissa sisätilat eivät aina tunnu niin viileiltä kuin moni ehkä odottaisi. Toki jos ulkona on 39 astetta, niin 27-asteinen sisätila voi silti tuntua melkein virkistävältä. Ainakin hetken aikaa.

Tässä kohtaa madridilaisen tärkeimpiin varusteisiin kuuluu viuhka, joka tarjoaa edes pientä viilennystä paikassa ja tilanteessa, jossa tuntuu happi loppuvan. Ilman sitä ei uskalla lähteä liikenteeseen.

Kun lämpötilat pyörivät 40 asteen ympärillä, ymmärtää myös miksi uima-allas on Madridissa kesällä lähes pyhä asia. Erityisesti uudemmilla tai hieman kalliimmilla asuinalueilla taloyhtiön yhteinen uima-allas on Madridissa melko yleinen. Se ei ole luksusta tai lomafiilistelyä, vaan käytännössä selviytymisväline.

Ja ne, joilla ei ole omaa uima-allasta, suuntaavat kaupungin yleisille uima-altaille. Erityisesti viikonloppuisin ja hellejaksojen aikana altaat täyttyvät kuitenkin nopeasti, joten liput pitää varata etukäteen verkosta eikä paikkoja riitä kaikille. Monille madridilaisille taloyhtiön oma uima-allas onkin tärkeä etu, koska silloin uiminen onnistuu helposti ilman tungosta tai erillisiä varauksia.

Madridin kuumuus eroaa monen muun eteläisen kaupungin helteestä myös ilmankosteuden vuoksi. Tai oikeastaan sen puutteen vuoksi. Tyypillisesti suhteellinen ilmankosteus liikkuu kesäpäivisin noin 20 prosentissa, joskus jopa alempana kaikkein kuumimpina iltapäivinä.

Kuiva ilma myös hämää monia ensikertalaisia. Kun kosteus ei paina päälle, ei välttämättä tajua kuinka voimakkaasti aurinko ja kuumuus rasittavat elimistöä. Madridissa voikin saada lievän nestehukan yllättävän nopeasti ilman, että olo tuntuu erityisen hikiseltä.

Ratkaisu: Kanna vesipulloa mukana lähes refleksinomaisesti kesäkuukausina. Nesteytys muuttuu Madridissa elämäntaidoksi. Vesipullo kulkee mukana yhtä tärkeänä kuin puhelin tai avaimet.

Ja pysy varjossa.

Kuivassa kuumuudessa varjo todella auttaa. Tämä kuulostaa ehkä itsestään selvältä, mutta kosteassa ilmastossa varjo ei aina juuri helpota oloa, koska ilma itsessään tuntuu raskaalta. Madridissa ero auringon ja varjon välillä voi olla yllättävän suuri. Siksi kaupungissa oppii nopeasti kulkemaan “varjosta varjoon” lähes strategisena taitona. Keskikesällä se ei ole pelkkä mukavuuskysymys, vaan suorastaan selviytymisvaisto.

Ja nauti kevyitä, kylmiä ruokia ja paljon kylmiä juomia. Kesällä lounasruoka on yleensä kevyt – salaatit sekä erilaiset kylmät keitot kuten salmorejo ja gazpacho maistuvat parhaiten kuumalla kelillä. Jopa kahvit juodaan kesällä kylminä, jääpalojen kera.

Madridissa syödään myöhään juuri siksi, että kukaan täysijärkinen ei halua hotkia kuumaa ateriaa iltapäivällä neljänkymmenen asteen lämpötilassa.

Mutta kyllähän kesä vie voimia. Ensimmäiset hellepäivät tuntuvat vielä lomalta. Aurinko paistaa, taivas on sininen ja iltaisin tarkenee täydellisesti. Mutta viikkojen jatkuva kuumuus alkaa hiljalleen syödä energiaa.

Jossain vaiheessa jopa kaltaiseni ikiliikkujat joutuvat toteamaan, että nyt pitää hellittää tahtia ja pieni siestalepo sohvalla, ilmastoidussa sisätilassa on juuri se mitä ihminen tarvitsee jaksaakseen siihen asti että Espanjassa mennään nukkumaan. Nimittäin espanjalainen kesä-elämä alkaa vasta siinä vaiheessa, kun aurinko laskee.

Kaupunki herää uudelleen henkiin. Terassit täyttyvät, ihmiset palaavat kaduille ja elämä alkaa tuntua taas mahdolliselta. Puistot täyttyvät ihmisistä, lapset leikkivät vielä yhdeltätoista illalla ja kaupungissa tuntuu siltä kuin päivä alkaisi uudelleen vasta auringonlaskun jälkeen.

Kun kello lähestyy puoltayötä ja terassilla kuuluu naurua sekä laseista kiliseviä jääpaloja, alkaa ymmärtää, miksi ihmiset rakastavat tätä kaupunkia helteestä huolimatta.

Madridin kesä ei siis ole vihollinen vaan eräänlainen selviytymispeli, jossa palkintona ovat lämpimät illat, elävä kaupunkikulttuuri ja tunne siitä, että selvisit taas yhdestä paahtavasta päivästä.

Ja madridilaiset näyttävät selviävän tästä vuodesta toiseen tyylillä, joka herättää sekä ihailua että lievää kateutta.

Suomessa kesämökki on pyhä asia. Sinne mennään heti kun järvessä kelluu vähemmän jäätä kuin viime viikolla, ja siellä eletään hyttysten, grillimakkaran ja “nyt ei tehdä mitään” -filosofian ympäröimänä vaikka todellisuudessa töitä on tarjolla ympäri vuorokauden loman jokaisena päivänä.

Espanjassa sama ilmiö löytyy hieman eri muodossa: segunda residencia, eli kakkosasunto.

Espanjassa arvioidaan olevan noin 3,7 miljoonaa kakkosasuntoa, eli lähes joka seitsemäs asunto on jotain muuta kuin vakituinen koti. Tilastojen valossa kyse ei siis ole mistään pienestä ilmiöstä. Siinä missä suomalainen haaveilee mökistä järven rannalla, espanjalainen unelmoi asunnosta meren äärellä, vuoristossa tai siinä pikkukylässä, mistä isovanhemmat aikoinaan muuttivat Madridiin työn perässä.

Toki nämä “toiset kodit” eivät ole aina mitään luksushuviloita uima-altaineen vaan usein kyse on täysin tavallisista kerrostaloasunnoista rannalla, vanhasta perheasunnosta pikkukaupungissa tai suvulta peritystä talosta kylässä, josta isovanhemmat muuttivat vuosikymmeniä isompiin kaupunkeihin töiden perässä.

Monella espanjalaisella onkin vähän kaksiosainen identiteetti: arki eletään kaupungissa, mutta “oikeasti” ollaan kotoisin jostain kylästä Andalusiassa, Galiciassa tai Kastiliassa.

Erityisesti madridilaisten suhde kakkosasuntoihin on lähes oma kulttuurinsa. Kun pääkaupunki alkaa heinäkuussa muistuttaa jättimäistä pizzauunia, moni suuntaa joko Sierra de Guadarraman vuorille tai rannikolle. Tai sisämaan pieniin kyliin.

Tämän ilmiön huomaa myös teillä. Espanjassa puhutaan suorastaan operación salida -päivistä, jolloin käytännössä puolet maasta näyttää päättävän lähteä liikkeelle samaan aikaan. Madridista rannikkoa kohti johtavat moottoritiet täyttyvät autoista, ja navigaattori tarjoaa optimistisesti “vain” kuuden tunnin matkaa, vaikka todellisuudessa aikaa kannattaa varata henkisesti koko päivä. Sama näytös toistuu lomien lopussa, kun kaikki palaavat takaisin kaupunkeihin yhtä aikaa.

Toki näille asunnoille riittää käyttöä ympäri vuoden. Kesän lisäksi asuntoja käytetään pääsiäisenä, pitkinä viikonloppuina ja etenkin silloin kun kalenterissa näkyy sana puente – ilmiö, jossa yksittäinen pyhäpäivä venytetään mahdollisimman pitkäksi lomaksi. Jos torstai on vapaa, perjantai “etänä”, ja yhtäkkiä koko maa on matkalla kakkosasunnolle.

Meillä ei kuitenkaan ole omaa segunda residenciaa, vaikka asumme Madridissa. Tavallaan nykyinen kotimme toimii jo vähän kuin loma-asunto: täällä on tilaa, pihaa ja sen verran luonnonrauhaa, ettei viikonloppuisin yleensä synny pakottavaa tarvetta paeta vuorille. Lisäksi puoliso tekee vuorotyötä, joten vapaat osuvat milloin sattuu eikä elämä muutenkaan pyöri täysin saman lomakalenterin mukaan kuin monilla muilla madridilaisilla.

Mutta täysin ilman espanjalaista kakkosasuntokulttuuria emme silti elä. Puolison perheellä on asunto merenrannalla, ja erityisesti puolison äiti hyödyntää sitä juuri kuten stereotypiaan kuuluu: heti kun Madrid alkaa kesäkuussa muuttua ihmisille epäystävälliseksi lämpökammioksi, hän pakkaa tavaransa ja siirtyy rannikolle. Takaisin tullaan yleensä vasta syyskuussa, kun pääkaupungissa pystyy jälleen hengittämään ilman tunnetta siitä, että kävelee hiustenkuivaajan edessä.

Kesän aikana asunto toimii sitten lähes vuoropohjaisena perhetukikohtana. Me ja puolison veljet (joskus myös heidän puolisonsa) käymme siellä sitten vähän vuorotellen — ja välillä myös samaan aikaan, mikä tarkoittaa käytännössä sitä, että jääkaappi täyttyy salamannopeasti, nukkumapaikoista neuvotellaan kuin kansainvälisessä huippukokouksessa ja joku nukkuu lähes varmasti olohuoneessa. Usein nämä kakkosasunnot ovat nimenomaan koko perheen, joskus jopa koko suvun käytössä. Yksi viikko siellä ovat isovanhemmat, seuraava vanhemmat lasten kanssa, sitten paikalle ilmestyy veli kavereineen ja seuraavalla viikolla ehkä serkut. Mutta juuri sitähän espanjalainen kesäelämä monelle on: ovet ovat auki, porukkaa tulee ja menee eikä asia ole ongelma kenellekään.

Espanjalaisille ”mökeille” ei nimittäin mennä erakoitumaan ja viettämään rauhallista lomaa vaan sinne mennään ennen kaikkea tapaamaan sukua, naapureita, serkkuja, serkkujen naapureita ja niitä ihmisiä, jotka ovat olleet samassa paikassa joka kesä vuodesta 1994. Espanjalainen kesä on hyvin sosiaalinen projekti.

Suomessa mökillä voidaan olla viikkokaupalla puhumatta kenellekään. Espanjassa on jo ensimmäisenä päivänä ehditty kutsua serkut illalliselle, käydä naapurin kanssa vermutilla ja väitellä vähintään tunnin ajan siitä, missä rantabaarissa on parhaat mustekalarenkaat.

Monelle lapselle nämä paikat ovat lähes toinen kotikaupunki. Samat kesäkaverit, sama jäätelökioski, sama rantabulevardi vuodesta toiseen. Espanjalainen voi sanoa olevansa madridilainen, mutta samalla täysin vilpittömästi myös “meidän kylältä Murciasta”, vaikka viettäisi siellä vain kesät ja pitkät viikonloput.

Näissä asunnoissa myös eletään eri tavalla kuin vakituisessa kodissa. Päivärytmi venyy. Aamulla herätään myöhemmin, mietitään yhdessä että missä tänään syödään ja koko päivä rakentuu sen ympärille. Lounas kestää pitkään, siesta kuuluu asiaan. Naapurit ilmestyvät kutsumatta kahville. Parvekkeella istutaan myöhään yöhön. Televisio on aina vähän liian kovalla ja jääkaapissa on jatkuvasti ainakin yksi gazpacho-tölkki sekä epäilyttävä määrä kylmää olutta.

Sisustuksessakin on oma estetiikkansa. Jos suomalainen mökki on puupaneelia ja nostalgiaa, espanjalainen segunda residencia on usein yhdistelmä merihenkisiä verhoja, 90-luvun laattoja ja huonekaluja, jotka “ovat edelleen aivan hyviä”. Monessa rannikkoasunnossa aika pysähtyi joskus vuoden 2003 paikkeille eikä kukaan ole nähnyt syytä muuttaa sitä.

Mutta ehkä tärkeintä on tunne.

Espanjalaiselle kakkosasunto ei ole pelkkä sijoitus tai lomapaikka. Se on paikka, jossa suku kokoontuu, jossa lapset kasvavat kesä toisensa jälkeen ja jossa elämä tuntuu hieman hitaammalta ja helpommalta. Tavallaan se on hyvin samanlainen ajatus kuin suomalaisessa mökkeilyssä — mutta järven ja saunan sijasta mukana ovat sukulaiset ja kylän väki, myöhäiset illalliset ja loputon keskustelu siitä, mennäänkö vielä “ihan nopeasti” käymään lähibaarissa.

Täällä Espanjassa koululaisten arki jatkuu vielä muutaman viikon verran sillä koulut loppuvat yleensä vasta kesäkuun loppupuolella – täällä Madrisissa tänä vuonna 19.kesäkuuta. Jokainen autonominen alue on kuitenkin erilainen ja tästä syystä koulut loppuvat ja alkavat eri puolilla maata hieman eri päivinä.

Kesäkuussa monissa kouluissa (julkiset ja valtion tukemat yksityiskoulut) siirrytään usein lyhyempään koulupäivään. Tätä kutsutaan nimellä jornada intensiva. Oppitunnit päättyvät jo alkuiltapäivästä, jotta lapset eivät joutuisi viettämään kuumimpia tunteja koulurakennuksissa. Kuumuus onkin Madridin kouluissa jatkuva puheenaihe, sillä kaikissa rakennuksissa ei ole ilmastointia.

Yksityiskouluissa koulu jatkuu normaaliin tapaan koulun päättymispäivään asti – toki yleensä viimeisellä viikolla on jo ”kevyempää” ohjelmaa. Mitään perinteistä, suomalaistyylistä ”kevätjuhlaa” ei yleensä järjestetä vaan todistustukset tulevat näppärästi vanhempien sähköpostiin sekä paikalliseen Wilmaan.

Koulun loppuminen ei kuitenkaan välttämättä tarkoita myöhäisiä aamuja, lomailua tai rentoja päiviä kotosalla. Monissa perheissä arki jatkuu vaikka lapset ovat kesälomalla kouluista.

Espanjassa lasten kesä näyttää hyvin erilaiselta kuin Suomessa. Yksi merkittävä kulttuurinen ero esim. Suomeen verrattuna liittyy siihen, että Espanjassa pieniä koululaisia ei yleensä jätetä yksin kotiin. Suomessa on tavallista, että alakouluikäinen voi viettää osan päivästä yksin kotona tai kulkea itsenäisesti harrastuksiin. Espanjassa ajatus on huomattavasti harvinaisempi. Useimmat vanhemmat kokevat, ettei alakouluikäinen voi olla yksin kotona vanhempien ollessa töissä. Monet perheet jopa kokevat, että edes yläasteikäisiä ei voi jättää yksin, ainakaan koko työpäivän ajaksi. Käytännössä tämä tarkoittaa siis sitä, että kesäleirit, isovanhemmat ja sukulaisten apu ovat Espanjassa lähes välttämättömiä, eivät vain mukava lisä.

Madridin alueella koulut loppuvat yleensä juhannuksen tienoilla, noin 20. kesäkuuta. Syyslukukausi kouluissa alkaa tavallisesti vasta syyskuun toisella viikolla. Käytännössä kouluikäisillä lapsilla on siis noin yksitoista viikkoa kesälomaa.

Espanjassa siihen on kuitenkin totuttu, ja perheet rakentavat kesänsä monista eri osista. Harva lapsi viettää koko kesää kotona vanhempien kanssa, koska useimmat vanhemmat ovat ainakin osan kesästä töissä. Monilla on lomaa vasta elokuussa, joka on ”virallinen” lomakuukausi monilla paikallisilla työpaikoilla.

Kesäleirit eli campamentos ovatkin olennainen osa espanjalaista lapsuutta. Madridissa niitä järjestetään valtava määrä. Tarjolla on urheiluleirejä, kielileirejä, tiede- ja robotiikkaleirejä, taideleirejä sekä tavallisia päiväleirejä, joissa lapset viettävät aikaa ulkoillen ja leikkien. Myös monet yksityiskouluista järjestävät päiväleirejä koulun loppumisesta aina heinäkuun puoleenväliin, osa loppuun asti. Monet lapset osallistuvat ainakin yhdelle leirille kesän aikana, jotkut useammallekin.

Useimmat leirit toimivat työssäkäyvien vanhempien rytmin mukaan. Päivä alkaa usein jo ennen yhdeksää aamulla ja jatkuu iltapäivään asti. Monissa paikoissa on mahdollista ostaa lisäpalveluna aikainen aamuvastaanotto tai myöhempi iltapäivähoito. Käytännössä leirit toimivat osittain myös kesäajan lastenhoitoratkaisuna.

Hintataso vaihtelee paljon. Kunnalliset leirit ovat selvästi edullisimpia ja voivat maksaa vain muutamia kymppejä viikossa. Yksityiset leirit maksavat tavallisesti enemmän, usein 150–300 euroa viikolta. Suosituimmat englanninkieliset tai urheilupainotteiset campamentos voivat olla vielä tätäkin kalliimpia.

Yön yli järjestettävät leirit maaseudulla, vuoristossa tai rannikolla ovat oma maailmansa, ja niiden hinnat nousevat helposti useisiin satoihin euroihin. Tällaiset leirit ovat kuitenkin hyvin suosittuja ja monet lapset lähetetään leireille viikoksi, jopa useammaksi.

Monille espanjalaisille perheille isovanhemmat ovat kuitenkin kesän tärkein apu. Lapset viettävät usein pitkiä aikoja suvun kotikylässä tai rannikkokaupungin asunnolla. Ja sitten kun vanhempien loma alkaa niin he liittyvät seuraksi. Madrid tyhjeneekin elokuussa näkyvästi, kun suuri osa perheistä lähtee pois kaupungin paahtavasta kuumuudesta.

Myös monet harrastukset jäävät Espanjassa pitkälle kesätauolle. Siinä missä Suomessa lasten kesä voi täyttyä treeneistä, turnauksista ja ohjatusta tekemisestä, Espanjassa heinä–elokuu on selvästi hitaamman elämän aikaa. Monet urheiluseurat ja harrastusryhmät lopettavat toimintansa kokonaan kesäksi, ja arki rakentuu enemmän perheen, ystävien ja iltaelämän ympärille

Espanjalaisissa kouluissa annetaan myös satunnaisesti kesätehtäviä – erityisesti lukutehtäviä ja matematiikkaa. Kesätehtävien määrä riippuu paljon koulusta, mutta erityisesti yksityis- ja puoliyksityisissä kouluissa niitä annetaan melko paljon – tai ainakin niitä suositellaan vahvasti tehtäviksi

Kirjakaupoissa näkyykin kesäisin suuria pinoja harjoitusvihkoja, joita vanhemmat ostavat lapsille lomaa varten. Näitä käyttävät erityisesti ala-asteikäiset.

Kun espanjalainen lapsi kasvaa teini-ikään, myös kesän vietto muuttuu. Alakouluikäisten tarkasti järjestellyistä campamento-kesistä siirrytään vähitellen vapaampaan rytmiin, jossa kaverit, myöhäiset illat ja itsenäisyys alkavat hallita arkea. Silti espanjalainen nuoruus näyttää monella tavalla erilaiselta kuin suomalainen.

Espanjassa nuoret viettävät kesällä edelleen paljon aikaa perheen kanssa. Vaikka teinit liikkuvat jo itsenäisemmin, perhesuhteet pysyvät usein tiiviimpinä kuin Suomessa. On tavallista, että nuori lähtee isovanhempien/vanhempien mukana rannikkokaupunkiin, sukulaisten luo tai perheen kotikylään. Osa on tottunut viettämään kesät näissä paikoissa ja siellä lomaansa viettävistä nuorista on myös tullut ystäviä.

Siinä missä suomalaiset yläasteikäiset voivat liikkua melko itsenäisesti mökeille, festareille tai jopa ulkomaille kavereiden kanssa, Espanjassa vanhemmat ovat usein suojelevampia. Nuorten omat reissut alkavat tavallisemmin vasta 16–18-vuotiaina, ja ne ovat usein lyhyitä tai järjestettyjä matkoja, joissa mukana on tuttuja aikuisia tai valvottu ryhmä. Kesään kuuluvat kuitenkin vahvasti rantareissut, kielikurssit, festivaalit ja viikonloput ystävien perheiden kesäasunnoilla. Espanjalainen nuoruus näkyy paljon julkisessa tilassa: nuoret viettävät iltoja aukioilla, ostoskeskuksissa ja kaupungilla yhdessä kavereiden kanssa, ja sosiaalinen elämä tapahtuu enemmän ulkona kuin omissa huoneissa.

Päivärytmi nuorilla siirtyy myöhäiseksi aivan kuten aikuisillakin – tosin Espanjassa elämä pyörii kesällä aina iltapainoitteisesti. Kuumuus vaikuttaa kaikkien elämään. Keskipäivällä kadut voivat olla lähes tyhjiä, ja elämä alkaa kunnolla vasta illalla. Monet nuoret nukkuvatkin pitkään aamulla, viettävät päivän hitaasti kotona tai uima-altaalla ja lähtevät ulos vasta illansuussa. Kouluvuosi on Espanjassa melko intensiivinen ja läksyjä on paljon, joten alkuloman aikana monissa perheissä otetaan univelkoja takaisin.

Toisaalta täysin ympäri kääntynyt vuorokausirytmi ei ole ehkä yhtä yleinen kuin Suomessa. Koska sosiaalinen elämä tapahtuu paljon kodin ulkopuolella ja perheiden yhteinen rytmi säilyy vahvana, moni nuori kuitenkin herää viimeistään lounasaikaan eikä elä täysin erillään muusta perheestä.

Espanjalainen nuoruus on hyvin sosiaalista ja ulospäinsuuntautunutta. Kotona omassa huoneessa pelaaminen yksin koko kesän ei ole ehkä yhtä hallitseva ilmiö kuin Suomessa, vaikka tietenkin sitäkin tapahtuu.

Suomeen verrattuna yksi suuri ero on myös kesätyökulttuuri. Espanjassa kesätyöt eivät ole nuorille läheskään yhtä tavallisia kuin Suomessa, eikä moni alle 18-vuotias käy kesällä töissä lainkaan. Ensimmäiset kesätyöt liittyvät usein vasta opiskeluaikaan tai yliopistovaiheeseen, ja silloinkin työpaikat löytyvät usein ravintoloista, matkailusta tai perheen tuttavien kautta.

Lopulta espanjalainen koululaisten kesä ei ole vain pitkä tauko koulusta, vaan kokonainen yhteiskunnallinen järjestely. Kun koulut loppuvat, arki ei pysähdy vaan siirtyy toiseen muotoon: leireihin, sukulaisverkostoihin, myöhäisiin iltoihin ja hitaampaan rytmiin. Suomessa kesä usein tarkoittaa vapautta ja yksilöllisiä ratkaisuja, mutta Espanjassa se on enemmän yhteinen malli, johon lähes kaikki perheet tavalla tai toisella sopeutuvat.

Tällä ja ensi viikolla monet espanjalaiset nuoret elävät ehkä tähän astisen elämänsä stressaavimpia päiviä. Meneillään ovat nimittäin lukion päättävät PAU-kokeet – neljä koepäivää, jotka voivat ratkaista koko tulevan opiskelupolun.

Jos Suomessa yliopistohaku tuntuu joskus sekavalta niin Espanjassa järjestelmä voi näyttää ulkopuolisen silmissä lähes labyrintiltä.

Espanjalainen opiskelija ei hae yliopistoon yhteishaussa, kuten Suomessa, vaan prosessi on paljon monimutkaisempi. Koko järjestelmä rakentuu lukion, sen arvosanojen sekä PAU-kokeen ympärille. Mutta oman lisänsä soppaan tuovat aluehallinnot, sillä jokaisella Espanjan autonomisella alueella on omat kokeensa. Ja myös jokaisen alueen yliopistoihin haetaan aina alueellisen hakuprosessin kautta – ei ole siis mitään yhtä valtakunnallista hakujärjestelmää. Myös sisäänpääsypisteet yliopistoihin vaihtelevat joka vuosi.

Espanjassa tästä kokeesta puhutaan edelleen usein vanhalla nimellä Selectividad, vaikka virallinen nimi on nykyään PAU, Prueba de Acceso a la Universidad. PAU ei ole pelkkä yliopistojen pääsykoe vaan se on samalla myös lukion loppukoe. Opiskelijat ovat yleensä 17-18 vuotaita, kun he osallistuvat kokeeseen.

PAU järjestetään aina kesäkuun alussa ja kokeet kestävät yhteensä 3-4 päivää. Käytännössä opiskelija tekee tavallisesti neljästä kahdeksaan koetta muutaman päivän aikana. Rytmi on kova. Kokeet tehdään aina yliopistoilla, ei omassa lukiossa – mikä lisää prosessiin oman jännitysmomenttinsa.

Opiskelijat valmistautuvat PAU-kokeisiin käytännössä koko lukion toisen vuoden ajan. Varsinaista pitkää lukulomaa ei ole, sillä kokeet järjestetään lähes heti opetuksen päättymisen jälkeen, tavallisesti aivan kesäkuun alussa. Käytännössä siis koko toinen lukiovuosi pyörii lähes kokonaan PAU:n ja siihen valmistautumisen ympärillä. Lukiohan on Espanjassa aina kaksivuotinen.

Lukio valmistaa kuitenkin kokeisiin hyvin suoraan. Opettajat käyttävät vanhoja PAU-kokeita harjoitteluun, opettavat vastaustekniikkaa ja järjestävät mallikokeita pitkin vuotta. Keväällä opetus muuttuukin usein lähes kokonaan kertaukseksi ja koeharjoitteluksi.

PAU ei siis ole Espanjassa irrallinen pääsykoe, vaan koko lukiojärjestelmä rakentuu pitkälti sen ympärille.

Minkälainen koe on käytännössä?

Kokeen rakenne uudistui viimeksi 2020-luvulla, ja nykyinen malli painottaa aiempaa enemmän soveltamista, tekstin ymmärtämistä ja analyyttistä ajattelua ulkoa muistamisen sijaan. Täällä Madridissa on viime vuosina myös korostettu yhä enemmän kirjoitustaitoa, argumentointia ja tekstianalyysiä, ja esim. oikeinkirjoitusvirheistä vähennetään kokeessa jopa kaksi pistettä.

Yksi koe kestää tavallisesti 90 minuuttia ja kokeet tehdään pääasiassa paperille. Monivalintoja on harvoin, sen sijaan opiskelijalta odotetaan pitkiä vastauksia, esseitä, tekstin analysointia ja perustelua.

Espanjankielen kokeissa näkyy vahvasti maan akateeminen kulttuuri. Vastauksilta odotetaan rakenteellisuutta, muodollista kirjoitustyyliä ja tiettyä retorista kypsyyttä. Matematiikassa ja fysiikassa painopiste taas on soveltamisessa. Viime vuosina opiskelijat ovat kokeneet erityisesti matematiikan muuttuneen aiempaa vaikeammaksi juuri siksi, että ulkoa opetellut rutiinit eivät enää riitä.

Kokeen rakenne on koko Espanjassa samanlainen eli pakollinen osa sisältää neljä koetta. Kaikki tekevät espanjan kielen ja kirjallisuuden kokeen. Lisäksi opiskelija suorittaa vieraan kielen kokeen, joka on useimmiten englanti. Kolmas koe on joko Espanjan historia tai filosofia. Neljäs koe riippuu opiskelijan omasta Bachillerato-linjasta – luonnontieteellisellä linjalla se on yleensä matematiikka, humanistisella linjalla latina tai yhteiskuntatieteellinen matematiikka ja esim. taidealoilla taiteellinen piirustus tai musiikkianalyysi.

Näiden lisäksi opiskelija voi tehdä vapaaehtoisia lisäkokeita. Käytännössä juuri nämä lisäkokeet ratkaisevat kilpailun suosituimmista opiskelupaikoista. Esim. lääketieteestä haaveileva opiskelija tekee lähes aina biologian ja kemian lisäkokeet. Tekniikan aloille hakevat valitsevat yleensä matematiikan ja fysiikan. Taloustieteisiin tähtäävät voivat painottaa matematiikkaa ja yritystaloutta.

Kokeet eivät kuitenkaan olen samanlaisia koko Espanjassa ja kaikilla oppilailla. Jokainen autonominen alue nimittäin laatii omat kokeensa ja tästä syystä eroja voi olla esim. aiheissa ja painotuksessa, kysymystyylissä, vaikeustasossa ja arvostelussa.

Kaiken lisäksi yhdellä alueella saman aineen koe voi olla erilainen, riippuen siitä mikä on opiskelijan oma Bachillerato -linja. Esim. luonnontieteellisen linjan opiskelijat ja humanistisen linjan opiskelijat voivat saada eri versiot Espanjan kielen kokeesta, vaikka arvioitava osaaminen on periaatteessa sama. Samaa koskee myös matematiikkaa.

Esim. tänä vuonna Madridissa tämä on aiheuttanut paljon keskustelua se, että espanjankielen koe oli vaikeampi luonnontieteellisen linjan opiskelijoille kuin humanistisen linjan opiskelijoille. Eli järjestelmä on todellakin melko monimutkainen ja tietyllä tapaa epäreilu. Matematiikan koe on perinteisesti aina vaikeampi myös luonnontieteellisen linjan opiskelijoille.

Tästä keskustellaan joka vuosi ja kritiikkiä tulee erityisesti siitä, että vaikka opiskelijat hakevat samoihin yliopistoihin, kaikki eivät tee täysin identtisiä kokeita. Jotkut pääsevät siis opiskelemaan helpommilla kriteereillä ja mahdollisesti huonommilla pohjatiedoilla kuin toiset. Esim. Madridissa opiskelijat kokevat usein, että kokeet ovat hyvin kilpailullisia ja analyyttisiä, koska alueella on paljon huippuyliopistoja ja erittäin korkeat pisterajat kun taas joillakin muilla alueilla kokeet voivat olla helpompia koska sen alueen yliopistoihin on hakijoita yleensäkin vähemmän.

On siis mahdollista, että joku Kanarialla helpomman kokeen tehnyt ja siitä hyvän arvosanan saanut pääsee ehkä opiskelemaan Madridilaiseen yliopistoon kuin taas madridilainen opiskelija jää ulkopuolelle koska on joutunut tekemään paljon vaikeamman kokeen.

Pelkällä PAU-kokeen tuloksella ei kuitenkaan pääse opiskelemaan yliopistoon sillä lopullinen pistemäärä muodostuu sekä lukioarvosanoista että PAU-tuloksista. Peruspistemäärä lasketaan asteikolla 0–10 ja siitä 60 prosenttia tulee Bachilleraton keskiarvosta ja 40 prosenttia tulee PAU:n pakollisesta osasta.

Lisäkokeista voi saada ylimääräisiä pisteitä ja jokainen yliopisto määrittelee, kuinka tärkeä mikäkin aine on tietylle koulutusalalle. Esimerkiksi kemia voi antaa lääketieteeseen hakiessa kerroinbonuksen 0,2, mutta oikeustieteeseen haettaessa siitä ei välttämättä ole juuri hyötyä. Näiden erilaisten lisäpisteiden avulla maksimipistemäärä nousee 14 pisteeseen.

Madridissa suosituimmilla aloilla käytännössä kukaan ei pääse sisään pelkällä 10 pisteen perusjärjestelmällä. Lisäpisteet ratkaisevat kaiken.

Mikä on nota de corte eli pisteraja?

Pisteraja ei ole etukäteen päätetty minimivaatimus vaan se muodostuu sen perusteella, millä pisteillä viimeinen hyväksytty opiskelija pääsi sisään. Jos esimerkiksi lääketieteeseen Madridissa on 250 paikkaa, sisään pääsevät 250 korkeimmat pistemäärät. Viimeisen hyväksytyn opiskelijan tuloksesta tulee kyseisen vuoden nota de corte. Tämän vuoksi pisterajat vaihtelevat vuosittain.

Madridissa kilpailu on erityisen kovaa, koska alueella sijaitsee maan tunnetuimpia julkisia yliopistoja. Pisterajat voivat nousta yli 13 pisteen suosituimmilla aloilla.

Madridissa opiskelijat seuraavat pisterajoja lähes pakkomielteisesti, myös media täyttyy keskusteluista siitä, nousevatko vai laskevatko rajat tänä vuonna. Trendi on ollut nouseva eli sisäänpääsypisteet nousevat suosituimmilla aloilla jatkuvasti.

Miten yliopistohaku käytännössä tapahtuu?

Kun PAU-tulokset julkaistaan, opiskelija tekee alueellisen hakemuksen – siis jokaisen alueen yliopistoihin pitää hakea erikseen. Täällä madridissa julkiset yliopistot käyttävät yhteistä hakujärjestelmää jossa opiskelija listaa koulutukset haluamaansa järjestykseen ja järjestelmä jakaa paikat automaattisesti pisteiden perusteella.

Tässä järjestyksellä on suuri merkitys. Jos opiskelija pääsee ensimmäiseen vaihtoehtoonsa, alempia vaihtoehtoja ei edes käsitellä.

Kesäkuun aikataulu on erittäin tiukka. Vuonna 2026 Madridin PAU-kokeet järjestetään kesäkuun alussa, tulokset julkaistaan 11. kesäkuuta ja yliopistojen ennakkohaku päättyy jo kesäkuun lopussa.

Mitä jos koe menee päin p…ttä?

Tämä on asia, jota Espanjassa pelätään paljon enemmän kuin Suomessa. PAU on Espanjassa hyvin tärkeä, koska se vaikuttaa suoraan siihen, mihin julkiseen yliopistoon ja mille alalle opiskelija pääsee. Erityisesti Madridissa kilpailu suosituista aloista on niin kovaa, että pienikin piste-ero voi ratkaista esimerkiksi lääketieteen, psykologian tai tekniikan opiskelupaikan. Siksi huono tulos voi tuntua todella isolta pettymykseltä.

Toki PAU -kokeen voi uusia ja lisäaineita pystyy korottamaan heinäkuun lisäkokeissa. Käytännössä ongelma on kuitenkin se, että suurin osa suosituimpien alojen paikoista jaetaan jo kesäkuun pääkierroksella ja heinäkuun hakijoilla on usein vähemmän vapaita paikkoja jäljellä.

Toki paikkoja vapautuu koko kesän ajan odotuslistojen kautta. Monet opiskelijat peruuttavat paikkojaan tai vaihtavat toisiin yliopistoihin, joten heinäkuun kierrokselta voi edelleen päästä sisään, myös kilpailtuihin koulutuksiin. Ja tietysti yksityiset yliopistot tarjoavat myös vaihtoehdon monille.

Madrid on Espanjan yksityisen korkeakoulutuksen keskus ja kaupungissa on tällä hetkellä peräti 14 yksityistä yliopistoa kuuden julkisen yliopiston lisäksi. Nämä yksityiset yliopistot käyttävät opiskelijavalintaan usein omia pääsykokeita, haastatteluja ja motivaatioprosesseja – PAU on niille tärkeä, mutta ei ratkaiseva.

Monet myös hyödyntävät mahdollisuuden hakea eri alueiden yliopistoihin, tämä on yleisestä esim. lääketieteen aloilla. Syynä on se, että lääketieteen pisterajat ovat niin korkeat, että varasuunnitelma eri alueella on käytännössä pakollinen. Välivuosi on perinteisesti ollut lähes mahdoton ajatus mutta nykyään onneksi ajatusmaailma on hieman muuttunut ja on huomattu, että elämä jatkuu ja esim. FP eli paikallinen ammattikoulutusjärjestelmä on kehittynyt melkoisesti ja tarjolla on hyviä vaihtoehtoja jos ei tie yliopistoon avaudu tai se ei kiinnosta. Vaihtoehtoja on nykyään todella paljon ja esim. grado superior-tutkinnon kautta voi myöhemmin hakea myös yliopistoon ilman tavallista PAU-reittiä.

Mille aloille on vaikeinta päästä opiskelemaan?

Espanjassa korkeimmat nota de corte -pisterajat keskittyvät yleensä muutamaan selkeään ryhmään, ja ne ovat pysyneet vuodesta toiseen aika samanlaisina, vaikka yksittäiset rajat vaihtelevat vuosittain.

Selvästi korkeimmat pisterajat ovat lääketieteessä, jossa raja liikkuu noin 12,7–13,3 / 14 pisteen välillä. Toinen erittäin korkean pisterajan ryhmä ovat kaksoistutkinnot, erityisesti yhdistelmät kuten matematiikka ja fysiikka tai matematiikka ja tietojenkäsittely. Näissä raja voi nousta jopa noin 13,5–13,8 pisteeseen, eli ne ovat usein vielä lääketiedettäkin vaikeampia päästä sisään.

Kolmanneksi korkeimmissa pisterajoissa ovat tietyt terveysalan tutkinnot, kuten hammaslääketiede, farmasia, biolääketiede ja joskus myös fysioterapia, psykologia, ja sairaanhoito, riippuen yliopistosta ja alueesta. Nämä liikkuvat usein noin 11,5–12,8 pisteen välillä.

Myös tietyt tekniikan alat, erityisesti ilmailutekniikka, tekoälyyn liittyvät insinööriopinnot ja huipputason tietojenkäsittely, voivat nousta hyvin korkealle, usein yli 12 pisteen.

Yhteiskuntatieteissä ja humanistisilla aloilla pisterajat ovat yleensä selvästi matalampia. Esimerkiksi oikeustiede, taloustiede ja monet kieli- ja kulttuurialat alkavat usein noin 9–11 pisteen välillä, ja joissain yliopistoissa jopa lähempänä 5–7 pistettä, jos hakijoita on vähemmän kuin aloituspaikkoja.

Espanjassa PAU ei ole samalla tavalla vain yksi vaihe muiden joukossa kuin esimerkiksi Suomen ylioppilaskirjoitukset. Monelle opiskelijalle koe määrittää hyvin suoraan sen, mihin yliopistoon ja mille alalle pääsee, ja sitä kautta koko tulevan opintopolun suunnan. Välivuoden pitäminen ei myöskään ole Espanjassa yhtä yleinen tai helposti hyväksytty vaihtoehto kuin Suomessa, joten kokeeseen kohdistuu valtava paine jo valmiiksi.

Tilannetta tekee vielä raskaammaksi se, että monille opiskelu oman kaupungin yliopistossa on käytännössä välttämättömyys. Espanjassa ei tunneta samanlaista opintotuki-, asumistuki- ja opintolainajärjestelmää kuin Suomessa, joten toiselle paikkakunnalle muuttaminen ei ole kaikille taloudellisesti mahdollista. Käytännössä siis myös opiskelijan asuinpaikka voi ratkaista paljon.

Erityisesti touko–kesäkuun vaihde on opiskelijoille todellista stressiaikaa. Toisin kuin Suomessa, jossa yo-kirjoituksia voi hajauttaa useammalle lukukaudelle, Espanjassa lähes kaikki PAU-kokeet tehdään yleensä vain 3–4 päivän aikana. Koko lukion loppuvaiheen työ mitataan siis hyvin tiiviissä aikaraamissa, mikä tekee ajanjaksosta monille erittäin intensiivisen ja henkisesti kuormittavan.

Jokaisessa maassa on omat kesäperinteensä – niitä asioita, jotka tekevät kesästä kesän. Suomessa kesä tarkoittaa monille mökkeilyä, järvimaisemia, saunomista, kalastusta, grillailua, kesäherkkuja, luonnossa liikkumista, musiikkifestareita, lavatansseja, kesäteatteria, erilaisia kesätapahtumia ja arjen rytmin hidastumista.

Mutta mitä kuuluu espanjalaisten kesään?

Espanjalaisessa kesässä korostuu ennen kaikkea yhteisöllisyys, spontaanius ja ulkona eläminen. Siinä missä suomalainen kesä rauhoittaa luonnon äärelle, espanjalainen kesä tuo ihmiset yhteen – kaduille, aukioille, rannoille, kesäasunnoille, terasseille, jne.

Kesä on aikaa, jolloin yksinkertaiset asiat saavat suuremman merkityksen: kylmä juoma ystävien kanssa, iltakävely auringonlaskun jälkeen lämpimässä kesäillassa, meren äärellä vietetty päivä koko lähisuvun kesken tai kyläjuhla koko suvun ja kylän väen kanssa. Juuri näissä hetkissä kiteytyy espanjalaisen kesän ydin, yhdessäolo.

Terassit ovat ehdottomasti espanjalaisen kesän sydän. Niillä tavataan ystäviä ja tuttavia, ulkona viihdytään myöhään, myös lasten kanssa. Myös puistot ja aukiot ovat usein täynnä lapsiperheitä vielä puolen yön aikaan. Espanjalainen kesäelämä painottuu ehdottomasti iltaan ja yöhön. Tämä siitä yksinkertaisesta syystä, että lämpötilojen noustessa arki muovautuu väkisinkin toisenlaiseen rytmiin. Kesällä aktiviteetit painottuvat varhaiseen aamuun ja myöhäiseen iltaan – keskellä päivää on yksinkertaisesti liian kuuma mihinkään muuhun kuin lepoon. Tästä syystä keskipäivä on Espanjassa hiljaisempi kuin monessa muussa maassa – silloin vedetään kaihtimet alas, pidetään asunto pimeänä & viileänä ja moni nauttii siestasta. Se ei ole pelkkä klisee vaan kesällä käytännöllinen tapa selviytyä kuumimmista tunneista. Ainakin Madridin kaltaisissa sisämaan kaupungeissa.

Kun aurinko alkaa laskea ja pahin kuumuus helpottaa, espanjalainen kesä herää kunnolla eloon. Ihmiset lähtevät paseo-kävelylle, joka on yhtä aikaa tapa liikkua, tavata tuttuja ja olla osa yhteisöä. Terassit täyttyvät nopeasti ja niillä ilta venyy usein pitkälle yöhön. Illallinen syödään myöhään, usein vasta kymmenen jälkeen, koska ruoka ei maistu kuumuudessa aikaisemmin.

Ruoka heijastaa myös samaa kesän logiikkaa. Kesällä suositaan kevyitä, raikkaita ja kylmiä annoksia. Gazpacho ja salmorejo-keitot viilentävät sisältäpäin, ja niiden rinnalla nautitaan esim. ensaladilla rusa -perunasalaattia tai etikkaan marinoituja boquerones-anjoviksia. Makean ja suolaisen yhdistelmä, melón con jamón, on yksinkertainen mutta täydellinen esimerkki espanjalaisen kesän makumaailmasta.

Juomakulttuuri on luonnollisesti olennainen osa kesää. Kahvi nautitaan kylmänä eikä täällä juoda fiinejä iced latteja vaan pyydetään perinteisesti kahvi, lasillinen jäitä ja espanjalainen jääkahvi on valmis.

Tinto de verano eli kesän punaviini (punaviiniä sekä sitruunafanta) sekä claraa (olut + sprite) ovat suosittuja kesäjuomia. Myös granizado de limon eli sitruunajääjuoma maístuu kesällä kaiken ikäisille. Juominen ei ole vain virkistäytymistä, vaan sosiaalinen rituaali, joka rytmittää päivää.

Kesäisin monet espanjalaiset suuntaavat pois kaupungeista – jotkut vuorille, jotkut maaseudulle ja hyvin monet rannikolle. Näissä paikoissa sijaitsevilla kakkosasunnoilla vietetään pitkiä aikoja, monet koko kesäloman/kesän. Ja ne, jotka eivät omista omaa asuntoa, suuntaavat sukulaisten luokse tai hotelleihin. Espanjassa on jopa oma sanansa kesän viettämiselle jossakin eli veranear. Fiilis ei ole vain “käydä lomalla”, vaan enemmän: muuttaa kesäksi muualle. Kesän lähestyessä kysyntäänkin usein: ¿Dónde vais a veranear este año? eli missäs aiot viettää tämän kesän.

Elokuu on Espanjassa erityinen kuukausi. Silloin tuntuu, että koko maa on lomalla samaan aikaan. Suurten kaupunkien kadut hiljenevät, monet pienet liikkeet sulkevat ovensa ja elämä siirtyy rannikkokaupunkeihin ja kyliin. Madridin kaltaisissa sisämaan kaupungeissa kuumuus on silloin voimakkaimmillaan, ja moni pakenee sitä meren äärelle. Usein sanotaankin, että “Espanja menee kiinni elokuussa”.

Rantaelämä on usein koko perheen ja suvun yhteinen projekti. Mukana ovat vanhemmat, lapset ja usein myös isovanhemmat. Joskus myös vanhempien sisarukset ja heidän lapsensa, ehkä jopa isovanhempien sisaruksia. Päivä rakennetaan yhdessäolon ympärille: joku huolehtii eväistä, toinen varjosta, kolmas lasten viihtymisestä. Useampi sukupolvi viettää aikaa yhdessä luontevasti, ja se tekee kesästä erityisen sosiaalisen myös perheen sisällä.

Kesä on Espanjassa myös juhlaa. Lähes jokaisella paikkakunnalla järjestetään omat fiestas patronales -kyläjuhlat, joissa yhdistyvät musiikki, tanssi ja yhteisöllisyys. Monilla espanjalaisilla on oma ”pueblo” eli kylä, josta suku on lähtöisin ja juuri noilla oman kylän juhlilla on monille tärkeä merkitys.

Tyypillinen kesäilta kyläjuhlissa alkaa myöhään ja jatkuu pitkälle aamuun. Kylän aukiolle pystytetään lava, jossa esiintyy orkesteri, ja tanssilattia täyttyy kaikenikäisistä ihmisistä. Lapset juoksevat ympäriinsä vielä puolenyön jälkeen, ja sukupolvet sekoittuvat luontevasti keskenään. Tunnelma on välitön ja yhteisöllinen – kyse ei ole pelkästä tapahtumasta vaan siitä, että ollaan yhdessä.

Myös pienet yksityiskohdat kertovat paljon kesästä. Viuhka, abanico, on yhä käytössä, ei vain koristeena vaan todellisena apuvälineenä helteessä. Päivän aikana saatetaan käydä useaan otteeseen suihkussa viilentymässä. Vesipullo kulkee mukana kaikkialle, ja varjoa etsitään vaistomaisesti. Jääpalat kuuluvat lähes kaikkiin juomiin, ja niiden puuttuminen huomataan heti. Ilmastointi hurisee monessa kodissa taukoamatta, mutta toisaalta myös perinteinen tapa pitää ikkunat kiinni päivällä ja avata ne illalla on yhä käytössä. Kaikki keinot otetaan käyttöön, jotta kuumuus pysyisi edes hieman hallinnassa.

Meidän espanjalais-suomalaisen perheen kesäperinteisissä yhdistyvät luonnollisesti molempien maiden kesäperinteiden parhaat puolet: Suomessa nautitaan rauhallisesta mökkielämästä, luonnon läheisyydestä ja kiireettömistä päivistä. Espanjassa taas nautitaan pitkistä illoista, täysistä terasseista ja yhdessä jaetuista hetkistä. Ja kun nämä kaksi maailmaa yhdistyvät yhdessä kesässä, tuntuu kuin saisi kokea kesän kahdella täysin erilaisella mutta yhtä ihanalla tavalla.

Kesää kohti mennään jo kovaa vauhtia vaikka kesä virallisesti alkaa täällä Espanjassa vasta kesäkuun 21.päivä. Mutta täällä on jo reilu viikko menty hyvinkin kesäisissä tunnelmissa sillä viileän alkukuun jälkeen lämpötilat päättivät yhtäkkiä, että kevät on yliarvostettu konsepti ja siirryttiin suoraan heinäkuun helteisiin.

Säiden puolesta voi siis sanoa, että kesä on täällä.

Toki siihen, että kesälomat alkavat on vielä melkoisen pitkä aika – koulutkin täällä loppuvat vasta juhannuksen tienoilla. Loppukiri on siis menossa ja käytännössä vuoden kiireisimmät viikot koulussa – projekteja ja kokeita enemmän kuin riittävästi. Koulu tuntuu yrittävän mahduttaa koko lukuvuoden stressit vielä viimeisiin viikkoihin…

Toki pientä ”lomafiilistä” oli jo tässä kuussa sillä saimme Suomesta vieraita ja pääsimme viettämään heidän kanssaan ”lomaa” ja elämään turistina täällä Madridissa. Puolisokin oli ihan virallisesti lomalla joten saimme nauttia vieraiden seurasta kokopäiväisesti.

Muutaman päivän vietimme keskustassa kiertäen nähtävyyksiä ja nauttimassa Madridin tunnelmasta, yhtenä päivänä vietimme grillauspäivää upeassa säässä kotosalla, kävimme Real Madridin pelissä, pidimme Euroviisut-kisastudiota ja viikonlopun vietimme drifting-kisoissa. Ja jos joku ei tiedä, että mitä on drifting niin sen voisi ehkä selittää jotenkin näin:

Erikoinen moottoriurheilukisa, jossa auto ei oikein tunnu tietävän pitäisikö sen mennä eteenpäin vai sivuttain. Kuljettaja heittää auton tarkoituksella luisuun mutkissa ja yrittää samalla näyttää siltä, että kaikki on täysin hallinnassa. Mitä enemmän savua renkaista nousee ja mitä näyttävämpi kulma on, sitä paremmalta suoritus yleensä näyttää katsojien mielestä. Kisassa ei siis ajeta aikaa vastaan vaan taidot ratkaisevat. Ja ehkä vähän tuuriakin pitää olla mukana – kuten urheilussa aina.

Itse en ole mikään moottoriurheilun ystävä mutta hyvässä seurassa viikonlopun kisapäivät menivät mukavasti ja toki kiinnostusta lisäsi se, että mukana oli myös useita suomalaiskuljettajia. Ja yksi pääsi jopa palkintopallille.

Tämä oli meidän ”tyttöjen” yhteinen 50-juhlaviikko ja oli kyllä mahtava viikko. En muista, että milloin olisi viimeksi tullut naurettua yhtä paljon. Seura oli kertakaikkiaan loistavaa.

Sääkin suosi loppujen lopuksi melko kivasti vaikka etukäteen oli luvattu vähän epävakaista säätä. Toukokuun alkuhan oli täällä melkoisen viileä ja sateinen, jopa niin kylmä että muutamana päivänä oli pakko laittaa takka taas lämpeämään kun sisälämpätila oli kotona 18 asteessa.

Mutta nyt siis taas tarkenee ja lämmityksen sijaan kattotuulettimet pyörivät täysillä. Espanjassa siirrytään näköjään suoraan villasukista siihen pisteeseen, että miettii voiko ihminen oikeasti sulaa olohuoneeseen.

Uskomatonta, että ensi viikolla on jo kesäkuu. Kevät on mennyt todella nopeasti. Tuntuu, että juurihan oli huhtikuu ja pääsiäinen mutta jotenkin kaksi kuukautta katosi taas ihan huomaamatta. En tiedä, että onko tämä joku ikäefekti eli mitä vanhemmaksi tulee niin sitä nopeammin aika tuntuu kuluvan?

Joskus olen kuullut sanottavan, että aika kuluu nopeasti kun on mukavaa tekemistä mutta mitä jos elämä on pääasiassa arkea ja silti se menee pikakelauksella?

No, pitää vain yrittää nauttia kaikista hetkistä vaikka elämä olisikin sitä arkea. Onhan se nimittäin niin, että jos arki on hyvää ja laadukasta niin sitä ei välttämättä kaipaa edes mitään ihmeellisempää. Vai onko tämäkin joku ikäkysymys? Kun on ehtinyt jo näkeä ja kokea kaikenlaista niin ei ole enää tarvetta mennä täysillä ja yrittää kerätä niitä elämyksiä?

Joka tapauksessa tätä arkea on vielä luvassa muutamia viikkoja. Sitten kun koulut loppuvat juhannuksen nurkilla niin meilläkin siirrytään vähän toisenlaiseen rytmiin. Ei pelkästään sen takia, että on kesä ja lomaa vaan myös siksi, että on niin kuuma. Tosin nyt jo iltapäivisin on kyllä sen verran lämmintä, että esim. ratsastus alkaa olla turhan lämmintä puuhaa.

Tyttärellä on kuitenkin koulua vielä virallisesti kolme viikkoa eli vähän pitäisi vielä jaksaa painaa ja vaikka väsymys ja lämpö painavat jo päälle.

Koulun loppumisesta tytär ei kyllä ole kauhean innoissaan sillä heillä on tänä vuonna ollut huikea luokka ja ystäväporukka, ja se on kasvanut & tiivistynyt mahtavaksi ryhmäksi. Eli vuosi on ollut sen puolesta ainutlaatuinen ja ystäviä tulee varmasti ikävä. Kesällähän jokainen lähtee täältä vähän eri suuntaan kesää viettämään eli samanlaisia isoja kaveritapaamisia ei pysty enää järjestämään kuin mitä heillä on ollut läpi kouluvuoden. Ja tämän vuoden jälkeen homma tulee muuttumaan sillä osa lähtee syksyllä vaihtoon ja kouluun jäävät puolestaan jaetaan aineiden perusteella ryhmiin perinteisten luokkien sijaan.

Viime viikolla heidän piti tehdä päätökset siitä, mitä haluaa ensi vuonna opiskella eli haluaako opiskella enemmän tiedeaineita / kieliaineita / teknisiä aineita vai taideaineita. Jokaisella suuntautumisvaihtoehdolla on omat ainekokonaisuudet eli ryhmät menevät niiden perusteella. Tytär päätyi lopulta valitsemaan pakollisten pääaineiden (espanja, matematiikka, maantieto&historia, englanti ja liikunta) lisäksi fysiikan&kemian, biologian, saksan sekä esiintymis-ja argumentointitaidot. Pitkään hän pohti myös taloustietoa&yrittäjyyttä mutta lopulta saksan kieli vei voiton.

Seuraaville viikoille ei ole mitään kummallisempia suunnitelmia sillä puolisolla menee viikonloput töitten parissa. Itse asiassa hänellä ei ole yhtään ainoata vapaata viikonloppua ennen kesäkuun loppua eli aika arkipitoista taitaa olla kesäkuu meillä. Toki tytär pääsee kesäkuun alussa neljäksi päiväksi rannikolle koulun kanssa kun he suuntaavat Valenciaan. Ja tyttären 15-vuotissynttärit osuvat myös kesäkuun alkuun mutta hän juhlii niitä enää ystäviensä kanssa. Suunnitelmissa on kuulemma yhdistetyt synttäri-koulunpäätös juhlat nyyttäri-idealla ja ne vietetään täällä meidän kotona – eli puolison kanssa saamme lähteä evakkoon siksi päiväksi.

Tytär on muuten ohittanut jo äitinsä pituudessa – no, se ei kyllä ollut mikään vaikea suoritus 🙂

Mutta nautitaan nyt näistä hetkistä. Kovasti jo odottelemme tietoa, että milloin taloyhtiön uima-allas avataan sillä näillä yli 30 helteillä sitä alkaa jo kaivata. Viime vuonna allas avattiin vasta kesäkuun puolessa välissä, sitä edeltävinä vuosin kesäkuun alussa. Saa nähdä, kuinka monta hellepäivää taloyhtiö vielä yrittää teeskennellä, ettei allaskauden pitäisi olla jo käynnissä.

Kun ulkomaalainen matkailija istahtaa madridilaiseen tavernaan ja huomaa ruokalistalla sanat oreja, callos tai conejo, ensimmäinen ajatus ei välttämättä ole nälkä. Possunkorvat kuulostavat monen korvaan enemmän koiranherkulta kuin tapas-annokselta, ja lehmän vatsalaukkua sisältävä pata voi saada ensikertalaisen epäröimään. Kauhistuneita katseita saa myös kani, joka Suomessa nähdään enemmänkin söpönä lemmikkinä kuin proteiininlähteenä.

Espanjassa nämä ruoat ovat kuitenkin osa perinteistä ruokakulttuuria, jossa eläimestä pyritään hyödyntämään kaikki mahdollinen – eikä kyse ole vain historiasta, vaan edelleen elävästä perinteestä.

Espanjalainen ruokakulttuuri on syntynyt vuosisatojen aikana niukkuuden, maatalousyhteiskunnan ja vahvojen paikallisperinteiden keskellä. Kun eläin teurastettiin, mitään ei heitetty pois. Maaseudulla yhden sian tai naudan piti ruokkia suuri perhe pitkän aikaa, joten käyttöön otettiin lihat, sisäelimet, veri, jalat, korvat, kieli ja jopa vatsalaukku. Tästä ajattelusta syntyi kokonainen gastronominen maailma, joka elää edelleen erityisesti perinteisissä baareissa ja ravintoloissa, kuten myös perheiden sunnuntaipöydissä.

Yksi tunnetuimmista esimerkeistä on madridilainen klassikko callos a la madrileña eli madridilainen mahalaukkumuhennos. Se on hitaasti haudutettu pata, jonka pääraaka-aineena on naudan vatsalaukku eli pötsi. Mukaan lisätään usein chorizoa, joskus myös verimakkaraa, paprikaa sekä mausteita, jotka tekevät ruoasta voimakkaan, täyteläisen ja syvän makuisen. Monelle suomalaiselle jo ajatus vatsalaukusta ruoassa tuntuu vieraalta, mutta Madridissa annosta pidetään talven suurena lohturuokana.

Toinen monia ulkomaalaisia hämmentävä herkku ovat possunkorvat eli oreja de cerdo. Madridissa niitä tarjoillaan usein grillattuina tai rapeaksi paistettuina tapas-annoksina. Korvissa ei juuri ole lihaa, vaan niiden viehätys perustuu hyytelömäiseen rakenteeseen ja rapeaksi paistettuun pintaan. Suomalainen voi alkuun empiä koostumusta, mutta paikalliset syövät niitä yhtä luonnollisesti kuin me söisimme makkaraa tai lihapullia.

Espanjassa tällainen ”nenästä häntään” -ajattelu ei ole trendi vaan vanha elämäntapa. Viime vuosina maailmalla on puhuttu paljon vastuullisuudesta ja ruokahävikistä, mutta Espanjassa eläimen kaikkien osien hyödyntäminen on ollut normaalia jo sukupolvien ajan. Taustalla vaikuttavat sisällissodan jälkeinen köyhyys, maaseudun omavaraisuus ja vahvat teurastusperinteet. Erityisesti vuosittainen sianteurastus, matanza, oli monissa kylissä suuri yhteisöllinen tapahtuma. Siitä valmistettiin kinkut, makkarat, liemet, rasvat ja sisäelinruoat koko vuoden tarpeisiin.

Toki Suomessakin tunnettiin ennen vastaavia taitoja. Maksalaatikko, verilätyt, syltty ja munuaiset kuuluivat monen ruokapöytään vielä muutama vuosikymmen sitten. Nykyään suuri osa suomalaisista syö lähinnä fileitä tai jauhelihaa, ja monet vanhat valmistustaidot ovat katoamassa. Espanjassa perinne sen sijaan näkyy edelleen tavallisissa ravintoloissa ja markettien lihatiskeillä. Sisäelimiä ei piilotella, vaan niitä arvostetaan osana kansallista ruokakulttuuria.

Espanjan erikoisruokien lista on pitkä: rabo de toro eli häränhäntää, sesos de cordero eli karitsan aivoja, riñones de cordero eli karitsan munuaiset, vasikan kateenkorva eli mollejas, morcilla-verimakkara taikka sitten kani eli conejo, joka tarjoillaan monesti hyvin rustiikkisesti niin, että mukana ovat myös pää ja sisäelimet.

Suomalaiselle ajatus voi tuntua erikoiselta – moni kun mieltää kanin ensisijaisesti lemmikiksi mutta espanjalaisille kani eli conejo on kuitenkin ollut vuosisatojen ajan tärkeä osa maaseudun ruokakulttuuria. Sitä on kasvatettu kotipihoilla helppona ja edullisena proteiininlähteenä samaan tapaan kuin kanoja.

Esimerkiksi meidän kylässä conejo al ajillo eli valkosipulikani on klassikkoannos ja sen perässä monet tulevat tänne ruokailemaan. Annosta tarjoileva ravintola on lounasaikaan täynnä jopa keskellä viikkoa – ilman, että tarvitsee edes tarjota edullista lounasmenuta. Ja alkuruokana tietysti tilataan aina possunkorvaa.

Myös etanat eli caracoles jakavat mielipiteitä. Varsinkin Andalusiassa niitä syödään keväisin mausteisessa liemessä. Paikalliset kokoontuvat etanabaareihin samaan tapaan kuin suomalaiset terasseille ensimmäisten lämpimien päivien koittaessa. Ulkomaalainen voi tuijottaa hammastikun avulla kuoresta kaivettavaa etanaa epäuskoisena, mutta espanjalaisille kyse on kausiruoasta, jota odotetaan joka vuosi.

Ehkä juuri tässä piilee espanjalaisen ruokakulttuurin viehätys. Ruoka ei ole pelkästään siistiä filettä valkoisella lautasella, vaan siihen liittyvät historia, selviytyminen, perinteet ja kunnioitus raaka-ainetta kohtaan. Moni annos voi ensisilmäyksellä tuntua oudolta tai jopa vastenmieliseltä, mutta paikallisille ne ovat lohturuokaa, lapsuuden makuja ja ylpeyden aiheita.

Ja nämä ruoat käyvät myös juhlapäivien aterioiksi – erityinen ylpeydenaihe ja juhlapäivien herkkuruoka on cochinillo asado eli ns. juottoporsas. Kyseessä on hyvin nuori porsas, yleensä vain muutaman viikon ikäinen, joka paistetaan kokonaisena uunissa niin, että liha jää äärimmäisen mureaksi ja iho muuttuu ohuen rapeaksi, melkein lasimaiseksi kuoreksi. Espanjassa tätä ei pidetä millään tavalla erikoisena tai ”rajuna” ruokana, vaan nimenomaan hienona perinneruokana, jota syödään juhlahetkinä ja perheiden kokoontumisissa.

Tunnetuin paikka juottopossun ympärillä on Segovia, jossa cochinillo asado on lähes symboli koko kaupungille. Siellä vanha tapa testata annoksen täydellisyyttä on leikata possu lautasen reunalla – jos possu on valmistettu täydellisesti, sen saa leikattua paloiksi käyttämällä lautasta leikkaamiseen.

Suomalaisesta näkökulmasta ajatus kokonaisena tarjoiltavasta eläimestä voi tuntua vieraalta, mutta Espanjassa se liittyy edelleen vahvasti juhlakulttuuriin. Juottopossu ei ole arkipäivän pikaruokaa, vaan pitkän lounaan keskipiste.

Tämäkin ruoka kertoo samaa tarinaa kuin possunkorvat, vatsalaukkupata ja muut sisäelinherkut: espanjalaisessa ruokaperinteessä eläintä ei ole koskaan nähty pelkkänä fileenä, vaan kokonaisuutena, jonka eri osille on omat käyttötapansa ja arvonsa.

Kun Espanjassa seuraavan kerran näkee tapasbaarin tiskillä possunkorvia tai höyryävän callos-padan, niitä kannattaa ehkä katsoa hieman eri silmin. Ne eivät ole vain erikoisia ruokia, vaan pala historiaa aikana, jolloin mitään arvokasta ei ollut varaa heittää pois.